Villilännen aikakaudella rikollisista tuli nopeasti legendoja – ei pelkästään tekojen, vaan myös tarinoiden ja lehtijuttujen ansiosta. Sensaatiohakuinen lehdistö nosti näkyville nimet kuten Jesse James, Butch Cassidy ja Belle Starr. Heistä luotiin lähes romanttisia hahmoja, joiden rikokset esitettiin dramaattisina ja jopa oikeutettuina. Todellisuudessa useimmat näistä rikollisista olivat pikemminkin väkivaltaisia ja arvaamattomia kuin sankarillisia. Heidän tarinoitaan paisuteltiin usein, ja tosiasioiden sijaan korostettiin jännitystä. Lehdistö ei ollut vastuussa tarkkuudesta, vaan myynnistä – mitä suurempi tarina, sitä parempi. Näin syntyi kuva lännestä, jossa lainsuojattomat hallitsivat, vaikka todellisuudessa suurin osa yhteisöistä oli rauhallisia ja järjestäytyneitä.
Vaikka rikoksia tapahtui, ne eivät olleet niin laajamittaisia kuin myytit väittävät. Usein rikollisuus keskittyi tiettyihin paikkoihin – kuten rajaseutujen kasvukeskuksiin, joissa viranomaisia oli aluksi vähän tai ei lainkaan. Näissä olosuhteissa saatettiin kokea ryöstöjä tai ampumavälikohtauksia, mutta ne olivat harvoin jokapäiväisiä tapahtumia. Valtaosa väestöstä oli maanviljelijöitä, käsityöläisiä ja pienyrittäjiä, jotka elivät rauhanomaista elämää ja yrittivät rakentaa tulevaisuutta. Rikolliset olivat pieni mutta äänekäs osa yhteiskuntaa, eivät koko kuva. Paikalliset yhteisöt kehittivät nopeasti keinoja rikollisuuden torjuntaan: seriffit valittiin, kansalaispartioita perustettiin ja lainsäädäntö alkoi muotoutua. Tämä kertoo, että halu järjestykseen oli vahva, eikä rikollisuus saanut kasvaa esteettä.
Mielenkiintoista on, että osa lainsuojattomista sai kansan keskuudessa jonkinlaista suosiota tai jopa ihailua. Joitain pidettiin 'köyhien puolustajina', vaikka todellisuudessa he usein ryöstivät ketä tahansa, milloin tahansa. Esimerkiksi Jesse James esitettiin etelän sotasankarina, joka taisteli pohjoisvaltojen pankkeja vastaan – vaikka hän toimi lähinnä rikollisliigan johtajana. Tällainen romantisointi kertoo enemmän kansan pettymyksestä yhteiskunnallisiin oloihin kuin rikollisen teoista. Myytit tarjosivat symbolisen vaihtoehdon hallinnon epäonnistumiselle. Kuitenkin monet yhteisöt suhtautuivat rikollisiin ankarasti, ja lainsuojattomien kiinniottoihin osallistui usein paikallisia asukkaita. Tämä osoittaa, että rikollisuus ei ollut hyväksytty osa arkea, vaan uhka, josta haluttiin päästä eroon.
Villilännen rikollisuudesta luodut kertomukset ovat säilyneet kulttuurissamme vahvoina. Elokuvat, sarjat ja kirjallisuus ovat jatkaneet legendaa, jossa jokaiseen kaupunkiin kuuluu vähintään yksi pankkiryöstö ja kourallinen lainsuojattomia. Näin ei kuitenkaan ollut – valtaosa lännen asukkaista ei koskaan nähnyt rikollista, saati joutunut sellaisen uhriksi. Historiantutkimus on viime vuosikymmeninä pyrkinyt oikaisemaan tätä kuvaa, mutta myytin voima on sitkeä. On tärkeää erottaa symboliset tarinat historiallisista tapahtumista: lainsuojattomat eivät hallinneet länttä, vaan sen muistoa. Heidän tarinansa ovat osa lännen perintöä, mutta eivät sen todellista ydintä. Kun ymmärrämme tämän, voimme arvostaa oikeita ihmisiä ja heidän todellisia kokemuksiaan, jotka usein jäivät fiktion varjoon.